Kuten olen aiemminkin tässä blogissani kertonut, olen rakastanut autoja niin kauan kuin muistan, ihan pikkupojasta lähtien. Siihen aikaan, kun meikäläinen syntyi, ei oltu kuultukaan mistään sukupuolineutraaleista kasvatuksista. Pojat puettiin sinisiin, huone tapetoitiin siniseksi – vihreäkin vielä menetteli – ja käteen iskettiin auto leikkikaluksi. Asiaan vaikutti tietysti sekin, että isäni oli itsekin automiehiä. Ja kun meidän perheen jälkikasvuksi siunaantui aluksi vain tyttöjä – minulla on kaksi isosiskoa – oli isä tietysti aivan innoissaan, kun hän sai tuoda synnytyslaitokselta kotiin pojan. Hänen ajatuksenaan kun oli, että nyt saisi kaverin omiin harrastuksiin ja jonkun, jolle siirtää sitten niitä omia juttuja eteenpäin. Enää ei tarvinnut kantaa kotiin Barbeja ja My Little Poneja, vaan ne oli aika siirtää syrjään jääkiekkopelin ja autoratojen tieltä. Ei mikään ihme, että hän sai tartutettua tuon autoinnostuksen minuunkin.

Ikioma Pontiac Bonneville

Ja kyllähän minulla sitten niitä pikkuautoja olikin: kaikenvärisiä ja kaikenkokoisia ja vaikka minkälaisilla ominaisuuksilla. Tiesi joulupukkikin aina, mitä minun lahjalistaani kuului. Seuraava luonnollinen askel pikkuautoista olikin sitten pienoismalliauton rakentaminen. Isä luonnollisesti auttoi tässäkin projektissa, muuten se ei olisi varmaan vieläkään valmis! Ja kyseessähän oli mielestäni hienoin auto ikinä: punainen -59 Pontiac Bonneville porrasperä. Minulla on se tallessa yhä edelleen, kirjahyllyn päällä muiden romppeiden seurassa. Isä oli paljon töissä, kun olin pieni ja sitten hänellä oli niitä autoja rassattavana. Oli tosi hienoa, kun sai hänet ihan itselleen niinä aikoina, kun koottiin sitä autoa yhdessä tai muuten puuhailtiin yhdessä. Ja sitten heti, kun se oli käytännössä vain mahdollista, sain mennä aina välillä isää ”auttelemaan” autotallin puolelle. Ja totuin sitten siihen ympäristöön ja opin jo pienestä asti kaikkea hyödyllistä.

Ja ensimmäinen oikea autoni

Sanomattakin oli selvää, että minulle hommataan mopo heti, kun siinä iässä olen ja kyllähän tällainen villi poika innostui mahdollisuudesta päästä ihan itsekseen liikkumaan kylille ja kaupungille. Mutta kyllä se oli vaan se oma auto, jota minä odotin. Kun muut kaverit odottivat silmät kiiluen 18-vuotissyntymäpäiväänsä, jotta pääsisivät kuppiloihin juomaan kaljaa ja naisia iskemään, minä odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa, että saisin ajokortin käteeni ja pääsisin oman autoni rattiin. Ihan laillisesti ja luvan kanssa. Isähän oli pistänyt minulle jo aikaa sitten jemmaan sellaisen ikivanhan Chryslerin, jonka parissa olin päässyt automekaanikon taitojani testailemaan. Ja sijoittamaan siihen kaikki vähänkin liikenevät roposeni! Kyllähän se aikamoinen romu oli kaikesta siihen laitetusta ajasta ja energiasta huolimatta. Mutta leimattu auto ja kulki tien päällä, mitäpä sitä olisi muuta voinut autolta toivoa! Rakkaita muistoja sitäkin kohtaan, vaikka en sellaista tapausta enää riesakseni haluaisi…